Kun Mikke-koirani menehtyi yllättäen maaliskuussa, olimme aivan shokissa. Toimimme mieheni kanssa konemaisen tehokkaasti ja keräsimme heti kaikki Miken tarvikkeet pois näkyvistä. Roskiin lähtivät ruokakupit, lelut ja harjat. Jo samana iltana tuhkasin Miken samoin kuin olen tuhkannut niin monet muutkin koirat näiden vuosien aikana. Tuhkauksen ajaksi sytytin kullanvärisen kynttilän, jonka olin saanut vähän aiemmin eräältä asiakkaltani. 
Seuraavana yönä valvoin ja itkin ääneen. Tuntui siltä kuin omakin elämäni olisi ohi. Missään ei olisi enää mitään mieltä. Elämää ilman Mikkeä olisi valitettavasti pahimmillaan ehkä edessä vielä viisikymmentä vuotta. Silloin suvun pitkäikäisyysgeenit tuntuivat tuomiolta.

Koitti seuraava aamu, sunnuntai. Avasin työpuhelimen ja sain viestin, että erään perheen koira oli menehtynyt kotona. Sovin tuonnista tuhkaamolle heti samana aamuna. Yhdessä itkimme kuolleita rakkaitamme. Perheen rouvan tuskainen itku herätti minussa kuitenkin taas lohduttajan ja auttajan. Sanoin hänelle, että kyllä hän selviää. Kyllä me selviämme.

Siitä lähtien ajattelin aamuisin, että kun jaksan jotenkin luovia päivän iltaan asti, pääsen nukkumaan. Ja niin tein. Itkin, tein töitä ja lenkkeilin urheasti niissäkin maastoissa, joissa olimme Miken kanssa käyneet. Päivät kuluivat, yöt kuluivat välillä valvoen ja itkien, mutta olin elossa.
Miken kuolemasta on kulunut nyt kaksi ja puoli kuukautta. Niistä päivistä kahtena en ole itkenyt. (Kyllä, pidän lukua...) Rauhalliset hetket ovat pahimpia. Olen siivonnut kaappeja, siirrellyt huonekaluja, raivannut pois tavaroita... Mitä vain, että ajatukset pysyisivät poissa Miken viimeisistä hetkistä.

Kaiken surun keskellä olen kuitenkin ollut siitä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut valtava määrä vertaistukea saatavilla! Asiakaskohtaamiset ovat olleet minulle tärkeä lohtu ja tuki kuluneen kevään aikana. Pisimmät keskustelut olen käynyt niiden kanssa, joiden lemmikki on myös menehtynyt äkillisesti. Nuoren ja terveen lemmikin menettäneitä on yllättävän paljon. Kaikki kissat ja koirat eivät saa nauttia rauhallisista senioripäivistä, vaan eteen tulee yhtäkkiä jotain lopullista. 

Synkimpinä päivinä on joku viisas kokenut koiranomistaja sanonut minulle, että kyllä se olo vielä helpottuu. Ei kai sitä voi muuta kuin uskoa. 

Entä jos ihmisellä ei ole ketään, joka ymmärtäisi tämän kaltaista surua? Jossain päin Suomea on jo sururyhmiä lemmikkinsä menettäneille. Niin kauan kuin sellaista ei täällä päin ole, lupaan toimia auttajana ja kuuntelijana. Minulle saa soittaa, vaikka lemmikkiä ei olisi meillä tuhkattukaan. Kyllä me selviämme!