Maanantai 13.3.2023 - Satu
Kun kaikki oli vielä hyvin
Tämä kuva on viime elokuulta. Mikke näyttää niin onnelliselta. Ja ehkä hän olikin. Mukava lenkki takana ja pian pääsisi sisälle rakkaan ihmisveljen luo rapsutuksia ja hellittelyjä saamaan. Jos olisi aamupala-aika, saisi vielä pienen palan ruisleivän reunasta niin kuin aina ennenkin.
Viime lauantaihin asti Mikke oli täysin terve, keski-ikäinen kooikeriherra. Viisas ja äärettömän tottelevainen. Täynnä tarmoa, elämää ja rakkautta. Seurasi kaikkialle ja oli äärettömän ilahtunut joka kerta kun tulin suihkusta. Lelu suussa, häntä heiluen toivotti tervetulleeksi - olinhan ollut poissa ehkä peräti viisi minuuttia.
Kaikki seitsemän vuotta elimme niin, että Mikellä olisi mahdollisimman hyvä elämä. Koska työskentelen kotona, hänen ei tarvinnut koskaan olla pitkiä aikoja yksin. Jaksotin työni niin, että Mikke pääsi lenkille keskellä päivääkin. Ja jos jostain syystä pitkälle lenkille ei ollut aikaa, niin ainakin kotipihalla käytiin muutamalla jalannostolla. Epäterveellisiä herkkuja ei annettu, kunnosta pidettiin huolta puolin ja toisin: Mikke lenkitti meitä ja me Mikkeä. Edessä piti olla vielä monia yhteisiä vuosia.
Lauantai 11.3.
Kunnes koitti lauantai aamu. Mikellä kerran aiemmin oireillut peniksen prolapsi (paraphimosis) uusiutui. Kainuun päivystävä eläinlääkäri ei ennättänyt ottaa meitä vastaan muiden kiireittensä takia, joten jouduimme ajamaan Ouluun. Vaikka Mikke pääsi siellä heti hoitoon, mitään ei ollut enää tehtävissä. Turvotusta ei saatu laskemaan ja penis oli jo ennättänyt vaurioitua yhä enemmän hoitoyrityksen aikana. En tarvinnut miettiä hetkeäkään. Miken täytyi päästä pois kärsimästä.
Paluumatka tuntui pitkältä. Mikke pötkötti auton takaosassa valkeassa pussissa. Ajoimme vaitonaisina kotiin, yritimme syödä jotain ja veimme Miken tuhkaamolle. Sytytin kynttilän ja tein Mikelle sen palveluksen, jonka olen näiden vuosien aikana tehnyt lukuisille muille lemmikeille. Tuhkaus kesti vähän yli tunnin. Miken kehoa ei enää ole.
Tyhjyys
Tänään, kaksi päivää myöhemmin osa Miken tuhkasta on säilötty keraamiseen valko-ruskeaan uurnaan. Miken ihmisveli toivoi niin. Loput laitoin paperipussissa pahvirasiaan odottamaan kesää ja hautaamista.
Minun pitäisi tehdä töitä. Käsitellä lemmikkien tuhkia ja laittaa ne uurniin. Istun kuitenkin tässä työpöytäni ääressä itkemässä. Talo on tyhjä. Ainoa ääni on pyykinpesukoneen vaimea hurina talon toisessa päässä. Työpöytäni lähellä, ikkunan edessä oleva sänky on tyhjä. Se oli Miken tähystyspaikka, jossa hän nukkui minun tehdessäni toimistotöitä. Siltä sängyltä hän myös näki pihalle ja pihatielle. Hälytti haukullaan aina kun joku tuli pihaan. Erityiset haukut saivat postimies ja roska-auto.
Olemme raivanneet pois Miken tavarat. Monta petiä (pitihän hänellä olla valinnanvaraa fiiliksen mukaan), iso kopallinen erilaisia leluja, puruluita, muonaa, takkeja koville pakkasille, lisäravinteita hampaiden ja nivelten hyvinvointiin, taluttimia, pantoja, heijastinliivejä, punkkeja karkottavia bandanahuiveja, kuivamuonaa, herkkupaloja kynnenleikkuun palkkioksi, harjoja, punkkipinsettejä, ensiapupakkauksia... Mitä kaikkea meillä olikaan Mikkeä varten! Koti näyttää ja tuntuu tyhjältä.
Jo paluumatkalla Oulusta tyhjyys oli se sana, joka kuvasi tunteitamme. Kaikenkattava tyhjyys. Niin suuri tyhjyys, että se tekee kipeää.
Miten niin pieni ystävä voi jättää niin suuren aukon elämään? Illalla talo tuntui oudon kylmältä ja pimeältä. Muistin silloin joskus kauan sitten lukemani runon:
Koira tulee illalla
kotiin.
Kun se kiertyy paikalleen
ja nukahtaa,
alkaa sen sydänlämpö levitä
huoneisiin
- Risto Rasa -
Tuota lämpöä ei tule korvaamaan tuleva kevät eikä kesä. Vaikka sää olisi helteinen, on meidän talomme tyhjä ja kylmä.
Selviytyminen
Minulle työ tuhkaamolla on eräänlaista kutsumustyötä, koska haluan auttaa ihmisiä surun keskellä. Kun ensimmäinen koirani Bessi kuoli, olin niin murheen murtama, että en halunnut kokea sitä enää koskaan. Meni 12 vuotta ennen kuin uskalsin ottaa toisen koiran. Niin paljon pelkäsin tätä tunnetta ja epätoivoa. Aina kun olen ottanut täällä vastaan asiakkaan, olen ajatellut hänen suruaan ja halunnut auttaa kaikin mahdollisin tavoin. Ja joka kerta olen ajatellut... jonain päivänä tuo tilanne osuu omallekin kohdalle. Mikkekin voi kuolla milloin vain.
Surun karkottamiseen ei ole poppakonsteja. Asiakkaille olen voinut sanoa vain, että onneksi suru muuttaa ajan myötä muotoaan. Suurin tuska hälvenee viikkojen myötä ja muuttuu lempeäksi kaipaukseksi ja helläksi muisteluksi. Me olemme vielä shokissa ja surusta nääntyneitä, mutta tieto siitä, että aika parantaa, antaa pientä lohtua. Otin eilen, sunnuntaina, vastaan pariskunnan, joiden iäkäs koira oli kuollut. Halasin rouvaa ja sanoin, että kyllä me selviämme. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Resilienssi
Nykyään puhutaan paljon resilienssistä eli psyykkisestä selviytymiskyvystä. Onneksi herkkyys ei ole heikkoutta, vaan tiedän selviäväni suuristakin murheista ja vastoinkäymisistä. Olen perehtynyt jonkin verran ratkaisukeskeisen terapian perusteisiin. Tiedän, että se mikä on auttanut aiemmin, auttaa nytkin. Minun kohdallani apu ja lohtu löytyy tekemisestä ja työstä. Vuosi sitten, kun mieheni kamppaili hengestään teho-osastolla, siivosin kotia raivokkaasti. Otin vastaan asiakkaita. Tein töitä. Raivasin kaappeja. Selvisin. Me selvisimme.
Tämän kirjoituksen jälkeen en siis enää itke tietokoneen ääressä muistelemassa Mikkeä ja lukemassa runoja. Minä siivoan, minä suunnittelen, minä teen töitä ja autan ihmisiä. En halua lietsoa surua enää suuremmaksi, sillä sitä en kestäisi.
Ehkä jonakin päivänä lähiaikoina vietämme Mikelle muistohetken perheen kanssa, mutta suruun ei saa hukkua. Se, että arjen on jatkuttava ei vähennä Miken arvoa. Me tiedämme, että hän oli äärettömän rakas ja korvaamaton.
Tulevaisuus
Mikkeä ei voi korvata kukaan toinen koira. Hän oli ainutlaatuinen, oma erikoinen persoonansa. Nämä pari päivää ilman häntä ovat kuitenkin osoittaneet sen, että me olemme koiraperhe. Emme ole tottuneet istumaan sohvalla telkkaria tuijottamassa. Emme ole tottuneet olemaan sisällä "huonolla" säällä. Me haluamme tempaista itsemme ulos lenkille kello kuudelta tai viimeistään seitsemältä aamulla. Me haluamme pysyä kotona etelänmatkojen sijaan. Me haluamme lähteä lenkille lauantai-iltana saunan jälkeen pakkaseen ja antaa minun pitkien, märkien hiusteni jäätyä puikoiksi. Me haluamme jättää sukulaisvierailun väliin, koska koiralla ei ole hoitajaa. Me haluamme, että postimies saa haukut joka kerta paketin tuodessaan. Me haluamme antaa tummien vaatteittemme peittyä valkeisiin karvoihin. Me haluamme kaivella koirankarvan voileipämme välistä. Me haluamme, että meillä on aina vähän hiekkaa ja karvoja lattialla.
Ohimennen kysäisin Miken kasvattajalta, josko meille olisi vielä joskus luvassa koirapoika. Ei Miken korvaajaksi, vaan omaksi itsekseen. Rakastavaan kotiin. Ehkä elämässä on vielä pientä toivoa.
